Perukan väärtin (Esa Viitanen) pakinoita

1994

Ressi

   Sitä rupiaa tuntuun että on puonnu nuista kehityksen keikkalavakärryistä aikoja sitte. Kaikki rupiaa olleen niin tikitaalista ja tietokonneellista, että hilseen yli mennee ja pahasti. Ei kai ne ihimiset valehtele ku ne puhhuu, että iha henkiä ahistuttavasti oksettaa.

   Ennevanahaan ruukattiin sanua, että se tuo henki oli enempi altis ja ruumis heikko. Mutta nykyään so on kuulemma päinvastoin. Henkinen kantti ja puhti lässähtää, vaikka rupisa saattas olla työvoimaa ja riskeyttä puulaakein käyttöön vielä moniaiksi vuosiksi. Eijoo yhtään ihime vaikka se panneeki puulaakein päältäpäsmärit hunteeraamaan palakkalaisten mielenterveysasioitaki ja aatteleen, että niitten asijoijen hoitamisella saattas olla tuotannonki kans jotaki tekemistä.

   Kyllähä sitä ennevanahaanki sairastettiin henkistä oksennustautia, mutta ei sitä osattu aatella, että sillä oli nii herraskainen nimi ku ressi. Nauruunhan ne ois kuukahtanneet, jos ois lääkäritki joillekki sekatyömiehille, pihkahousujätkille, laivanlastaajille tai ojureille antanu tiaknoosin, ettei niitä vaivaa muu ku ressi.

   Ihtiä tuurasi sen verran, että sain piikan ja renkin vahinkon lirrauksena luovuusverta suoniin sen verran, ettei oo tarvinnu vielä ruveta ihan taivaanrannanmaalariksikkaan, vaan oon saanu ellääkseni totteuttaa niin henkisiä ku ruumiillisiaki voimavaroja säästelemättä ihtiäni.

   Ja luovuuttahan tarvittiin lapiohommisa kanavilla ja kyllä sielä tilsa lensiki, että toisinaan niitä oli usiampiki ilimasa. Ja ku oli ottavaa sorttia ja riski ruppi, nii työhulluksi rupesivat tituleeraamaan. Nykyään työhulluus on saatu meleko hyvin kurriin tiima- ja kuupalakolla, että sitä eijoo haitalle asti suuremmisakkaan puulaakeisa. Vaikka kuulemma joisaki puulaakeisa on reistattu jonkulaisilla porkkanansiemenillä allaisiin työhulluutta istuttaakki, mutta eijoo vain ottanu juurtuakseen. Ressi vaan rehottaa.

   Toista se oli ennevanahaan. Varsinki ojurin ja luiskanoomin arvokkaasa ammatisa se luovuus pääsi essiin. Halakopinoki oli joskus meleko luomus ku sen vähästä värkistä taiteili. Kerranki löi kymppi karvalakin pinon läpi että tupsahti. Pakkas moittiin harvaksi. Eihän niisä töisä minkäänvertaa päätään tarvinnu vaivata eikä vastuu ahistanu. Mutta eipä ollu ressiäkkään. Jos sattu rintaan pistään ja niin eelleen, nii siittä vain polokasemmaan lapiua riskimmästi pikilieriin tai anto pokan haukata jäistä männyntyviä senku oli värkesä varraa... Oli luonnonrauhaa ja välijyyttä.

   En tiijä hirviästi nuista tietokonneilla pellaamisista, mutta oon kuullu että pikku koppeisa vahataan silmät tapillaan jotaki töllötinruutua. Eijoo mikkää ihime vaikka mökkihöperöksi tulis usiampiki. Ilimastoinnikki sääjellään konnein mukkaan, ettei oo muuta tuuletusta kun pomon niskaanpuhallus.

   Ennen ruukattiin sanua, että heikkoimpaan kohtaan se tauti ihimisesä iskee ja tai mitä paikkaa eniten rasitettaan. Ja toiset sannoo, että se elin surkastuu, jota vähän käytetään. Ei kai se siittä oo miksikkään muuttunu. Puulaakein päältäpäsmäreijen häätyyki ruveta meleko äkkiä aatteleen nokkaansa pitemmälle.